Ihana aurinkoinen päivä

Lähdin aamulla kylille tori-asioille. Ostoslistan arvaattekin. Olin jo ostanut lampaanjuuston, kahtakin eri koostumusta, kun sain kuulla, että nyt ei ole vielä kesäkurpitsankukkien aika. Eli se menu sitten mennä napsahti toukokuulle. Eiköhän sieltä aarre-keittokirjasta löydy joku toinenkin herkku lampaanjuustosta.

Täma on hyvä maamerkki kylään tulijoille. Tästä liikenneympyrästä on luokseni enää kilometri. Olen ristinyt sen tuttavallisesti jakoavain-ympyräksi.

Olen ollut pitkään verenluovuttaja ja pieni marttyyri minussa onkin toivonut salaa, että jonain päivänä juuri minun vertani kaivattaisiin kiireisesti ja joutuisin rientämään kuin Pyhä Birgitta kohti Veripalvelun lähintä toimistoa. Nyt se viesti sitten tuli - kun olen täällä ! Eihän se nyt mitenkään täältä käsin onnistu. Harmin paikka. Pahoitteluni Veripalvelulle.

Auttaisikohan Mölkyssä harjaantunut heittokäsi tässäkin lajissa ?

Porttikuvista kukkakuviin

Tänään oli tarkkaan suunniteltu päivä. Olin mielestäni muutaman kerran nähnyt autolla ohiajaessa kylän ulkopuolella yhden autokaupan pihassa viininpunaisen Citroen DS19:n elikkäs niin kutsutun ”kissasitikan”. Tuohon vanhaan automalliin olen jostain kumman syystä ollut aina mieltynyt. Eikun pyörän selkään ja kissaa silittelemään. Pyörä kulkee muuten tosi hyvin, eikä siinä mitään vikaa ollut ennenkään. Minä vaan en osannut pumpata kumeihin ilmaa, oli niin oudot ranskalaiset venttiilit J. Sen sijaan, että ilma olisi mennyt pumpatessa sisään, se tuli ulos.

Olin siis jo pari päivää sitten päättänyt, että kuvautan itseni siinä autossa. Yksi potentiaalinen kuva siihen kynttilän viereen sitten joskus. Kävin useaan kertaan läpi harjoittelemani lauseet ja pistin päälle torilta ostetun uuden puseron ja kahden euron korusetin. Sen, johon kuului kaulakoru ja korvikset. Kussakin niistä kiekurainen lehti ja viisi ”timanttia”. Valitsin aurinkolaseistani tyylikkäimmät ja punasin huuleni ja laitoin paksusti kajalia silmiin. Niin täällä kuuluu tehdä. Viiletin taas mäen alas niin nopeasti, että ne koiran järkäleet, jotka säikäyttävät minut aina kävelylenkeillä, eivät ehtineet edes leukojaan avata. Pienen hapuilun jälkeen autokauppa löytyi ja voi murheen murhe ! Ei siellä mitään kissasitikkaa ollut. Se mitä olin katsellut auton kyydissä ohi ajaessa olikin joku kälynen Porche ! Muotoilun plagiointia, sanon minä ! Ja vaikka kuinka kiersin liikkeessä, en löytänyt oikeaa ja aitoa kissasitikkaa. Panen tässä asiassa nyt sitten kaiken toivoni Citroen-museoon, jossa pitää päästä käymään ennen pois lähtöä. 

Poikkesin samaisella pyöräilyreissulla myös yhteen sisustusmyymälään. Löysin sieltä pökerryttävän upean suihkulähteen, joka olisi juuri ja juuri sitä kokoa, minkä voisi jotenkin saada kuljetettua Suomeen. Kassalle mennessä mietin kuumeisesti, että miten saan ylipuhuttua Matin hommaan sitten toukokuussa. Yhtenä perusteluna oli vielä siinä vaiheessa se, että nehän on niin kevyitäkin. Sitten palasin vielä hyllyn luo varmistamaan, että kevyitä ovat. Ei muuten olleet. Vielä kaupasta poistuessani ja pyörän lukkoa avatessani selitin itselleni, että käsimatkatavaraahan ei punnita eli jos jaksan näyttää siltä, että isohko käsilaukkuni ei paina yhtään mitään, niin voisi onnistua. Mutta luulenpa vaan, että kun näkevät läpivalaisulaitteessa ”käsilaukkuni” sisällön eli kivikasan, jonka päällä on ristissä kolme bamburuokoa, sen tie päättyy siihen. Täytyy kyllä vielä ottaa selvää, paljonko käsimatkatavara saa painaa. Ja jollei millään onnistu, niin äkkiäkös sitä sitten kotisuomessa samanlaisen vääntää muutamasta rantakivestä ja katkeennesta onkivavasta.

Sain viestin, että pitäisi laittaa enemmän omia kuvia tähän blogiin. Ei taida onnistua, sillä olo on muutenkin jo hieman narsistinen, kun tätä kirjoittelen (selittyy iällä) ja sitä paitsi se Miss Suomi-juttu; se oli vaan unta !

Pyöräillen kylille

Kyllä, minunkin olisi pitänyt siirtää kelloa tunnilla eteenpäin viikonloppuna, eli sama tunnin aikaero on edelleen.



Laskettelin eilen pyörällä (kuvassa) kylille. Kiitos edellisille vieraille siitä, että huolsivat  menopelin ajokuntoon. Pyörässä ei toimi kuin jalkajarru. Ajattelinkin sukkana mäkeä laskiessani, että jos nyt ne jalkajarrutkin menee niin tällä elopainolla seuraavasta töyssystä lähden sellaiseen liitoon, että ohitan muutaman hävittäjänkin välimeren yllä. Lentäjät vain toteavat, että mihinkähän muorilla oli kiire.

Voitteko kuvitella, että edes atkapu-liikkeessä ei nuorimies osannut englantia ! Päätin, että se on sitten selvittävä meikäläisen ranskalla ja kyselin (?)  häneltä langattoman liittymän hankintaan liittyviä asioita. Hänellä oli onneksi aikaa eikä liikkeessä ollut muita asiakkaita ja hän ihan oikeasti hidasti vauhtia, kun pyysin puhumaan vähän hitaammin. Päivän jättipotti oli se, kun sain selville, että ranskaksi mokkula on ”la clé ”ja tunnistin pojan puheesta sanan usb-portti. Sen jälkeen sitten FSR-liittymäliikkeeseen kyselemään lisää. Ja nyt minä ihan oikeasti aloin jo jotain ymmärtämäänkin. Tänään sitten tehtiin retki St Tropezin suuntaan, että sain kuin sainkin liittymän! 

Reseptikirjasta löytyi jälleen aivan ihana ruoka, täytetyt kesäkurpitsankukat – t ä y t e t y t  k e s ä k u r p i t s a n k u k a t ! Niihin laitetaan täytteeksi tuoretta lampaanmaitojuustoa, sitruunan kuoriraastetta, leivänmuruja, parmesanraastetta ja persiljaa. Nyt sitten pitäisi keksiä, mistä saan niitä kukkia – en ainakaan käy kysymässä sieltä etanantaimi-liikkeestä. Täytyy odotella ruokatoripäivää, jospa sieltä löytyisi. Tuli mieleen, että tämän herkun avulla saa kotipuolessa pidettyä kesäkurpitsasadonkin kohtuullisena kun syö niistä osan jo kukkasina. Metsästän siis kohtapuoliin torilta ainakin seuraavia tuotteita:  le fromage de brebis ja les fleurs de courgette.

Tässä näkymä Les Islambrersin rannalta.

Pelikaania pataan...

 

Keittokirjani oli viimeksi auki siitä kohtaa, missä luki ”Boeuf à la Ficellle”. Nimi juontaa käsitteeseen ”pelikaania narussa”. Mainio keittokirjani kertoo, että entisaikoina Pariisin teurastajat ottivat käsittääkseni sen kummemmin lupaa kyselemättä itselleen teurastamastaan naudan ruhosta lihapalan, joka muistutti jollain tapaa pelikaania ( en tiedä mitä osaa; nokkaako vai koko pelikaania ?). Päivän päätteeksi teurastaja sitten kääri lihan ympärille narun, heitti sen olalleen ja paineli kohti Villetten korttelin ravintolaa. Siellä sitten heitti mötikkänsä isoon yhteiseen suola/lihaliemipataan kypsymään. Narujen päissä oli kunkin teurastajan numero, ettei päässeet Jaqueksien ja Pierrien mötikät menemään sekaisin. Ohjeen mukaan sitä piti kypsyttää lihaliemessä vain neljä minuuttia. En tiedä; joko niitten mötikät oli paljon pienemmät kuin minun, mutta neljän minuutin jälkeen mun mötikästä oli kypsynyt vain pinta ja olo olisi ollut alkuasukasmainen verisine suupielineen, jos olisin siltä seisomalta ryhtynyt aterioimaan. Palasin kattilalleni puolentoista tunnin kuluttua ja tilanne oli silloin huomattavasti miellyttävämpi. Lihan kanssa piti nauttiman cornichoneja, joita tietenkin minunkin kaapistani löytyi. Ne olivat kyllä hieman tämäkämpiä kuin äidin tekemät suolakurkut. Haukkasin rohkeasti ison palan ensimmäistä kurkkua ja silmät sumenivat samoin tein etikan avaamista kyynelkanavista suihkuavista kyynelistä. Mutta sopivan kokoisina paloina ne tosiaan sopivat hyvin keitetyn lihan kanssa, joka itsessään ei maistunut oikein miltäänkään.

Kukkien määrä kasvaa joka päivä.

Tajusin tänään, että pitäisköhän minun lopettaa se porttien kuvaaminen. Jos vaikka joskus kuvaankin jonkun itämafioson porttikonkia ja turvamiehet näkevät sen turvakameran nauhalta ja sitten selvittävät kuka olen ja missä asun ja sitten niiden gorillat rymistää sisään ja kiduttaa minua saadakseen syyn selville eivätkä usko kun sanon, että ”kun oli niin nätti portti” ja rikkovat kaiken päätteeksi kamerani. Sen, josta poikani sanoi, että siitä ominaisuuksien suhteen ei puutu kuin Batmanin kuvat. Se on rakas kamera. Ystävä verraton tälläkin matkalla.

Olin perjantaina uuden ystäväni Marian kanssa aamulla ensin markkinoilla ja sen jälkeen snackillä rantakahvilassa. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä ja juttelimme mukavia ilman kiireen kierää. Kahvilassa yhtäkkiä tajusin, että pirskatti sentään, tässä sitä nyt eletään todeksi sitä unelmaa. Ihan nousi pala kurkkuun.

Täkäläinen vastine Havis Amandalle.

Ruotsin serkkuni oli laittanut minulle jälleen ihan oikean kirjeen. Siellä se postilaatikossa odotteli ja oli tällä kertaa ranskaksi. Hän ihan selvästi heitti minulle haasteen ja otinkin sen vastaan suurella mielenkiinnolla. Se onkin hyvä tapa kehittää kieltä kun joutuu raapustamaaan ajatuksensa paperille. Hän on opiskellut ranskaa mm. Avignonin yliopistossa, joten kielelliset lähtöasemat ovat minun vinkkelistäni vähintäänkin haastavat. Muutama tunti siinä meni ja onneksi oli mukana sanakirjan lisäksi molemmat ranskan kirjani. Ja mikä tuuri, että kirjelehtiöni koko oli A5 eikä A4. Kirjoittaisin jälkimmäistä varmaan vieläkin.

Suomen ja Ranskan välillä on nyt sitten 2 tunnin aikaero, kun siellä Suomessa siirryttiin kesäaikaan. Yritän huomenna selvittää, olisiko minunkin pitänyt siirtää kelloja täällä päässä.

Tässä näkymä meidän satamasta.

Ovatko etanan taimet jo saapuneet ?

Tähän astisen ranskan kielen puhumis-urani noloin episodi sattui eilen. Poikkesin kysymään rakuunan taimieni perään. Sitä yrttiä kun tarvitaan joka toisessa ruokaohjeessa. Iloitsin suunnattomasti siitä, että muistin ilman sanakirjaa mitä rakuuna on ranskaksi. Yhden ohikiitävän hetken kyllä mietin, että muistuttaapa se paljon englannin sanaa etana. Vihermyymälässä samainen tyttönen riensi avukseni kuin viimeksikin. Töräytyin varmuutta uhkuen ilmoille valmiiksi harjoittelemani lauseen, että oletteko jo saaneet niitä rakuunan taimia. Tyttö toisti perässäni sanomani lauseen ja vakuutin, että juuri niin ! Toistin vielä lauseen siten, että jokainen G-kirjain tuli varmasti äännettyä ja tarpeeksi kovaa. Tytön silmät olivat ihmetyksestä laajentuneet ja hän kutsui avukseen herrasmies-myyjän. Koska ei oikein näyttänyt menevän perille, ryhdyin kaivamaan avukseni sanakirjaa. Näin, että mies oli jostain syystä erittäin huvittunut. Kun avasin sanakirjan R:n kohdalta, minua ei naurattanut, rakuuna on ranskaksi estragon – ei siis esgargot ! Ensin ajattelin, etten mene koskaan enää ikinä siihen kauppaan ja että rakuunan taimet saa minun puolestani jäädä ikiajoiksi sinne. Mutta kun häpeän viitassa kapusin kotivuorelleni henki pihisten ja pohjelihakset maitohapoillla, niin helpotti ja loppumatkasta jo rupesin miettimään, että millä pökerryttävällä sisääntulolauseella marssin sinne huomenna.

Tältä näyttää keittiöni ikkkuna...

Tänään oli muustakin syystä kielikylpypäivä. Kävin lähettämässä kummipojalleni synttärilahjapaketin. Lego-laatikko ei mahtunut mihinkään postin valmiskuorista tai paketeista, joten jouduin poistumaan sieltä lahjani kanssa ohjeena, että se pitää paketoida kartonkiin. Postin lähellä oli onneksi pikkiriikkinen putiikki, jonka seinässä luki Papier ja eikun sinne. Koetin sitten selittää myyjälle mikä mättää ja kysyin kartonkia. Hän sanoi, ettei tässä mitään kartonkeja tarvita, että pelkkä paperi riittää. Ostin rullan paperia ja teippiä ja monsieur-myyjä pakkasi omasta aloitteestaan lego-laatikon paperiin ja käytti ainakin puolet teippirullasta. Hyvä niin; paketin matkahan tulisi olemaan pitkä. Sitten takaisin postiin. Pelkäsin joutuvani samalla toimihenkilölle, joka oli juuri minulle sanonut, että ei riitä pelkkä paperi, että pitää olla kartonkiin pakattu. Onneksi pääsin sille toiselle henkilölle. Sitten alkoi puhe; hyvä kun veti henkeä välillä. Ymmärsin kuitenkin, ettei se liittynyt mitenkään siihen, miten paketti oli tehty. Kertoi siinä samalla varmaan koko postilaitoksen historian. Vastasin joka kerta kun hän piti tauon, että ”Non” . Ihan vaan varoiksi; kysyi hän sitten jotain tai ei. Halaistua sanan puolikastakaan en ymmärtänyt. Mutta niin vaan paketti lähti matkaan. Toivottavasti löytyy perille ja vieläpä ehjänä.

Minua ennen oli jonossa iäkkäämpi naisimmeinen, joka oli lähettämässä jonnekin likaisia numeron 45 lenkkareita ja jotain pieniä lääkelaatikoita. Ainakin kolmea eri pakettiratkaisua kokeiltiin ihan konkreettisesti siten, että mahtuuko ne likaiset lenkkarit sinne vaiko ei. Lopulta löytyi tarpeeksi iso laatikko. Teki mieli huutaa sieltä olan takaa, että kokeilkaa siihen yhteen laatikkoon, mihin äsken yritettiin tunkea sitä mun lego-laatikkoa. Totesin, että ehkei kielitaitoni riitä tämän asian muotoiluun; useita aikamuotoja ja imperatiivikin vielä, joten pidin suuni kiinni.

Toinen lause, minkä olin opetellut etukäteen, liittyi silmälasilinssien puhdistusaineen ostoon. Olin saanut torimyyjältä ohjeen, että ei kannata pestä kalkkisella hanavedellä ja olinkin jo todennut sen hyväksi neuvoksi, sillä lasieni harmaus vaikeutti jo näkemistä merkittävästi. Juuri kun optikkoliikkeessä tuli lauseessa sanan puhdistus-kohta, en enää muistanut mikä se oli. Myyjä odotti kärsivällisesti ne pitkät sekunnit, ennen kuin sana lopun perästä löysi tiensä aivoista suuhun asti. Kymmenen pistettä hänelle siitä ettei yrittänyt auttaa tai että olisi ruvennut vääntämään englantia.

En tiedä liittyykö tämä sanojen muistamisongelma ikään vaiko mihin. Syytän ikääni mielelläni kaikesta, mistä vain voin.  Näin muuten tällä yhtenä yönä unta, että minut oli valittu Miss Suomeksi. Ja päällimmäisenä oli riemu siitä, että viisikymppinen ihminen voitti kisan eikä suinkaan se, että olisin muka ollut kaunein.

Olen ihan vaan mielenkiinnosta katsellut kiinteistövälitysfirmojen ikkunoissa patsastelevia lukaaleja ja niiden hintoja. Kahdesta sadasta tuhannesta eurosta lähdetään liikkeelle vähänkään fiksummassa parin makkarin lukaalissa. Kuudella kymmenellä tuhannella saa muuntajan näköisen tönön ilman ikkunoita.

Ja nämä näkyvät siitä ikkuvasta.

Jippii, sadekausi taisi päättyä

Pirjo ja Timo sekä jälkikasvunsa Soila, Jarno ja Tiia tulivat vierailulle lauantaina ja lähtivät tänään keskiviikkona. Aurinko oli heille paljon suosiollisempi kuin aiemmille vierailleni. Vaikka eipä täällä vielä voi aurinkoa rannalla otella; kylmä maa ja tuuli pitävät siitä huolen. Vaikka selvä kesähän täällä Suomen mittapuun mukaan jo on.  Sunnuntaina kävimme Frejusissa markkinoilla. Torikojujen karavaani jatkui pitkin rantaa silmänkantamattomiin. Kaupunki itsessään ei ollut kaunis moderneine rakennuksineen, mutta rantaviivaa riitti. Olimme tyttöjen kanssa vasta kolmannella kojulla kun miehet olivat jo kuulemma kiertäneet koko paikan ja pyysivät kiinnittämään huomiota johonkin kaivinkoneeseen ?!.

 .

En varmaan koskaan väsy ihailmaan näitä portteja.

Maanantaina lähdimme kokopäiväretkelle Verdunin kanjonille, sillä se jäi mielestäni vähän kesken edellisen porukan kanssa. Emme tällä kertaa huomanneet Castellaneen menevällä tiellä tien poikki olemisesta kertovaa liikennemerkkiä, joten jouduimme palaamaan kymmenne kilometrin jälkeen takaisin Draguignaniin ja menemään Moustiers-Sainte-Marien kautta. Timo kyllä yritti aiemmin jo sanoa, että jossain liikennemerkissä varoitettiin, että murha (morte) odotettavissa ja sekös meitä ihmetytti. Se taisi olla se tiepoikki-merkki.

Mutta olipas upeat maisemat siellä päin valtakuntaa! Jalokiven vihreä vesi virtasi luikertelevaa uomaa henkeäsalpaavien korkeiden vuorijonojen valvoessa kulkua. Eivätkä tietkään onneksi olleet ollenkaan niin pelottavia kuin oppaissa varoiteltiin. En valitettavasti voi laittaa vielä kuvia reissusta, koska unohdin kamerani tuolloin jo alkumatkasta yhteen kenkäkauppaan. Minun on siis vielä tehtävä sama reissu vielä uudelleen ainakin kerran että saan sieltä haluamani kuvat. Castellanessa kapusimme jälleen kappelille ja nyt osasimme soittaa kelloa perille pääsyn merkiksi.

Tässä vaiheessa Timolla on sylissä vasta neljä kenkälaatikkoa; pino kasvoi vielä kolmella ! Ja jossain siinä välissä kamerani teki eri porukan.

Ylitin sitten senkin hirveän korkean kynnyksen, kun piti selvitä ranskallani puhelimessa. Soitin rohkeasti (tukitiimini kannustamana) sinne kenkäkauppaan ja tiedustelin kameraani. Ja sieltähän se oli päivän aikana löytynyt ja odotteli kiltisti kotiin pääsyä seuraavaan päivään. Eikä myyjä kysynyt puhelimessa kertaakaan, että ”anteeksi kuinka” ?!

Viimeisen päivän käytimme tutustumalla oman kylän vanhaan kaupunkiin ja kauppahalliin sekä pyörähdimme St Tropezissa. Tuuli oli taas kerran melkoinen ja valtavat aallot nuolivat rantoja. Tiiasta oli huisin kivaa uitella varpaita aallokossa ja juosta edestakaisin - välillä aaltoja kohti ja välillä aaltoja pakoon. Me mielikuvituksettomat aikuiset värjöttelimme turvallisella etäisyydellä huulet sinisinä ja haroimme tuulen tuivertamaa hiuspehkoa pois silmien edestä. Mietimme samalla valmiiksi arvontakuviota sitä silmällä pitäen, että kuka meistää juoksee perään, jos aalto vie Tiian mennessään. Ei onneksi vienyt.

Suunnitelmamme oli, että viimeisenä iltana mennään syömään Plan-de-la-Tourin kylään Aioli-ravintolaan. Salakavalana taka-ajatuksena oli törmätä Johnny Deppiin samalla reissulla. Ei toteutunut kumpikaan, sillä ravintola oli kiinni eikä Johnnyäkään näkynyt liikenteessä. Onneksi oman kylän rantaravintolan hyvä ruoka ja ystävällinen palvelu nollasivat pettymyksen reilusti plussan puolelle.

Edeltäneen viikon tunnelmia:

Nyt näyttää siltä, että sadekausi on päättynyt – tai on ainakin ohi muutamaksi päiväksi. Hyvä niin, sillä seuraava vierasjoukkueeni on tulossa lauantaina. Katselin jo keittokirjaa sitä silmällä pitäen, että mitähän ranskalaista menuta uusille vieraille kokkaisin. Päädyin siihen, että laitan täytettyjä kasviksia Provencelaisittain ( Petits  Farcis Provenceaux). Sen sijaan broilerin, johon tulee 40 - siis neljäkymmentä (!)-  valkosipulinkynttä päätin jättää huhtikuulle sisareni perheelle, jossa valkosipulia käytetään ahkerasti, mutta tämän ruuan sipulivolyymi saattaa yllättää heidätkin. Toivottavasti henkemme lakkaa haisemasta juhannukseksi.

En uskalla laittaa näitä reseptejä tähän blogiini, kun en tunne kustannus- ja painoalan tekijänoikeus-pykäliä. Mutta reseptit löytyvät ”Ranska herkuttelijan keittiö”-kirjasta, jonka on kustantanut WSOY. Kirjaan on reseptit koonneet Scotton sisarukset (Les soeurs Scotto) ja tekstin on laatinut Gilles Pudlowski, tunnettu gastronomi ja viiniasiantuntija. Jotenkin koomista, sillä mielestäni sisarusten nimi viittaa Italiaan ja miehen nimi Puolaan.

Kuka haluaa näitä ? "Veljekset kuin ilvekset "!

Tässä sitä kirjoitellaan vaan ruokajuttuja vaikka Lafayetten tavaratalon rekistä loppui koot juuri silloin, kun ne olisi voinut sopia meikäläiselle. Suomen koko 38 vastaa täällä kokoa 42 enkä viitsi mainita sitä lukua, mikä olisi täällä minun kokoni. Kukahan ihme täällä mahtaa syödä ne kaikki herkut, mitkä notkuvat patisserieitten vitriineissä ?!

 

Todiste siitä, että olen nauttinut lupaamani Moulets Frites annokseni. Huomaa keskittynyt ja analyyttinen ilme.

Pakko todeta Nizzassa ajelun jälkeen, että minulta on mennyt varmaan ohi jotain perustavaa infoa, mikä liittyy käyttäytymiseen kahden kaistan liikenneympyrässä. Täytyy vähän kysellä ennen kuin aiheutan hirvittävän onnettomuuden toilailluillani. Eilisellä reissulla totesin myös, että taustapeiliin voi tosiaan mahtua samalla kertaa kahdesta kolmeen skootteristia, yksi pikkuauto, yksi pakettiauto ja pikkubussi. Suomessa kun ajelee, niin hyvä jos siellä on yksi noista kerrallaan.

Etana-päivä

Heti ensimmäisenä aurinkoisena päivänä iski pihakukkien huoltoinspiraatio ja päätin vaihtaa veden kannuun, jossa oli ollut viikon ajan kulleron näköisiä kukkia. Kaadoin kannun vedet lavuaariin ja siistin kukkia ja leikkasin uudet imupinnat niihin, jotka kelpuutin vielä mukaan. Rupesin sitten kahmimaan roskiin lavuaarista lehtiä ja varrenpätkiä kun tunsin yhtäkkiä, että joku karkea ja limainen kietoutui kovalla otteella sormeni ympärille. Hysteerinen olkapäästä sormiin asti niveliä ankarasti koetellut ravistelu ei auttanut vaan tarvittiin toinen käsi että sain elukan irti sormestani. Se oli kohtalaisen suuri etana kotiloineen kaikkineen. Posttraumaattinen stressireaktio tekee vielä tuloaan.

Tämän takia on olkapää melkein sijoiltaan...

Olenkin vähän ihmetellyt, miksi täällä meidän mäellä on kadun varrella sähkökaapit selkosen selällään päivästä päivään. Eilen kyliltä palatessa sitten kekkasin, että ehkä niistä kuivatetaan etanoita pois. Otinkin kuvan yhdestä kaapista, jossa oli etana poikineen. En tiedä onko se oikea syy; todennäköisesti ei ☺.

Tori on osoittautunut hyväksi paikaksi treenata smalltalkia että tulee aurevoirit ja bonjourit oikeissa kohdissa. Tuntuu kivalta se tapa, että aina toivotetaan mukavaa mitä tahansa, iltapäivää tai päivänjatkoa. Muuten olen edelleenkin ihan lukossa kielen kanssa. Miten ne ei voi tajuta, että auttaisi hirvittävästi, jos ne puhuisi edes pikkasen hitaampaa. Kyselin eilen kukkakaupassa sanakirjan kanssa rakuunan taimen perään. Tuskastuneena sitten kysyin ranskaksi, että eikö niitä ole vai ettekö te ymmärrä mitä minä kysyn. Leppoisen oloinen kauppias lopulta sanoi ystävällisesti, että niitä ei ole nyt, mutta tulee ensiviikolla. Eli ensiviikolla sitten rohkeasti uusi yritys.

Sammakkopäivä

Yhtenä iltana lähdin iltalenkille vähän syrjemmälle. Pimeydestä alkoi kuulumaan sen päiväistä, miten sen nyt sanoisin, rääkkykurnutusta. Ensin ajattelin, että haikaroita (?). En tiedä miksi. Mutta sitten tajusin, että nehän on niitä sammakkopoloisia, joita näkee aamuisin katuun liiskautuneena. Eli niillähän on tähän aikaan varmaan päällänsä jonkinmoiset suvunjatkamissembalot. Meteli kuuluu jossain vaiheessa iltaa patiollenikin, mutta harvoin jaksan valvoa niin pitkään, että olisin sitä kuulemassa.

Tänään lauantaina näyttäisi taas olevan kaunis kesäpäivä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Lämpömittari näytti aamulla +14. Eilenkin saattoi jo olla ulkona kesävaatteissa ensimmäistä kertaa. Toivottavasti vieraani ottivat mukaan myös hellevaatteita, sillä minä hoin heille viimeiset pari viikkoa että lämmintä mukaan ja ostelin itsekin torilta kaksi villatakkeja ja neulepuseroita.



Sataa, sataa, ropisee (16.3.2011)...

Vaellusporukkani käväisi kylässä. Vettä on tullut viimeiset viisi päivää kuin erään tunnetun naishenkilön ahterista. Uutisissa jo näytetään paikallisia, jotka värjöttelevät yöaikaan ulkosalla ja seuraavat kun tulva huuhtoo kotikylän teitä. Osa heistä on päättänyt lähteä ja osa jäädä kotikylään. Hiukan pelottavaa, sillä täälläkin päin oli viime talvena hirvittävät tulvat ja niiden seurauksena sähköt, vesi ja puhelinyhteydet poikki monta päivää. Muutamia satoja ihmisiä kuolikin. Draguignanin kaupungin pääkadulle vesi porasi kuulemma 12 metriä syvän kraaterin. Sama ilmiö saattaa kuulemma selittää senkin jos joissain paikoissa näkyy esimerkiksi sohva puussa. Tieto katastrofista ei koskaan tuolloin ulottunut Suomen uutisiin asti.

                                                       Kiviaidoissa kasvaa kaikkea kaunista.

Tämä näky odottaa kaduilla  aamuisin...tekisinkö seuraaville vieraille sammakonreisiä....

Oli pakko ottaa kuva aallokosta.

Onneksi kuitenkin maanantaipäivä oli juuri sen aikaa sateeton kun olimme Verdunissa ihailemassa huikeita ja henkeäsalpaavia maisemia. Siellä sijaitsee Euroopan syvin kanjoni, tai korkein; miten se nyt sanotaankaan, Grand Canyon of Verdun. Arvaamattomista keleistä johtuen jätimme kuitenkin patikointiosuuden väliin. Olin kyllä varustautunut pikkurepulla, jossa oli hieman evästä, juotavaa ja taskulamppu, sillä niin oppaassa neuvottiin. Nousimme autolla ylös itäpuolta, Castellanen pikkukaupunkiin. Liikuntaosuudessa kapusimme Notre-Dame-du-Roc-kappelille puolituntia melkeinpä pystysuoraa polkua. Harmittaa, että en tohtinut perille päästyäni soittaa kappelin kelloa, vaikka niin olisi kuulunut tehdä. Ihmiset olivat kirjoittaneet vieraskirjaan rukouksia lähiomaisten puolesta. Minäkin sitten laitoin pyynnön Japanin ihmisten puolesta ja kun tulin kotiin, niin kuulin, että tuuli oli kääntynyt ja vei säteilyä merelle.

Matkalla kappelille löytyi 13 tällaista pylvästä erilaisin kuvin varustettuina. En valitettavasti ymmärtänyt niiden tarinoita.

Ja tänne lopulta pääsimme. Olipa sieltä hieno vilkutella.

 

Samana päivänä paluumatkalla poikkesimme hajuvesikaupunkiin, Grasseen. Tämäkin kaupunki sijaitsi ” yllättäen” jyrkällä rinteellä ja sielläkin kadut olivat juuri ja juuri yhden auton levyisiä vaikka olivat kaksisuuntaisia ja autoja oli parkissa molemmin puolin teitä. En kerta kaikkiaan käsitä, kuinka automme voi edelleen olla täysin naarmuton. Pakko oli tämän tästä laittaa silmät kiinni, kun ei kerta kaikkiaan uskaltanut pitää niitä auki ! Lisäksi ymmärrykseni sanasta ”mutka” on saanut aivan uuden ulottuvuuden – se voi olla jopa 359 astetta. Päädyimme myös hajuvesimuseoon siinä vaiheessa kun akuutein tarve oli löytää toiletti. Sääli kyllä olisi ollut, jos museo olisi jäänyt käymättä. Hajuvesikaupatkin saivat oman osansa euroistamme, kuinkas muutenkaan. Visiitti Monacossa ja Nizzassa varmisti sen, että jalat ainakin polvista alaspäin saivat liikuntaa. Pedaaleita piti polkea kuin rukkia ikään, niin tuhannen tulimmaisesti.

 

En valitettavasti osaa kääntää tätä kuvaa suoraan. Kuvassa on kaunein hajuvesipullo, jonka museosta bongasin.

 

Ja lintuputelithan ovat minulle varsin mieleisiä....

Osa vaellusporukasta lähti jo eilen, mutta Leena jäi luokseni vielä päiväksi. Olemme kuluttaneet sitä täällä Nizzassa pääasiassa shoppaillen. Ja totta kai Lafayette-tavaratalon hälyttimet pärähtivät soimaan kun yritimme poistua sieltä nyssyköinemme. Leenan ostamaan lompsakkoon oli jäänyt hälytin.

Toisen viikon tunnelmia:

Kauppa-kulttuuria

Odottelin eilen liittymäkaupassa (SFR) vuoroani 45 minuuttia, sitten en enää jaksanut. Ja siinä vaiheessa edessäni jonossa oli vielä yksi mummeli. Se onkin täällä silmiinpistävää, että kaupan kassoilla ei ole kiire mihinkään eikä ihme ole sekään, että kassalla on ystäväpiiri ja osa sukua ympärillä vaihtamassa päivän kuulumisia. Ruokakaupassa ihan rauhassa kassaneidit odottavat ja katselevat että saat kassisi pakattua siitä yhdestä ainoasta kourusta ja joskus jopa auttavat siinä. Vasta sitten palvellaan seuraavaa asiakasta. Jos kuitin suhteen on jotain epäselvää, se selvitellään ihan rauhassa niillä sijoilla, vaikka kassajono ulottuisi siinä vaiheessa jo kaupan takahuoneeseen (perin merkillistä verrattuna käytökseen liikenteessä). Ei yhtään pahoitella jonossa odottajille vaan kaikki jonossa olijatkin tuntuvat olevan selvittelyssä hengessä mukana. Aivan toisin siis kuin Suomen kassoilla, jossa kouru jaettu tehokkuuden nimissä kolmeen osaan ja parhaillaan kaikkien kolmen olkapäät hiertävä toisiaan kun pakataan tavaroita kassiin. Kukkakimppujen ostoista sain sellaista infoa, että jos kukkakimppu lakastuu viikon sisällä ostopäivästä, sen voi viedä takaisin kauppaan ja saa uuden tilalle tai rahat takaisin!

Kokkauselämyksiä

Olen leikkinyt jo kahdesti ranskalaista kokkia. Olen laittanut Suffle Comtéta eli juustokohokasta sekä Poullet au Vinaigre eli kananpoikaa viinietikassa. Kummatkin onnistuivat erinomaisesti. Comté on suomalaista emmentalia vastaava juusto. Kananpoika-jutun kastike oli hieman tuhtia tavaraa. Rasva muodosti kerman sekaan omia saarekkeitaan ja niitä oli hauska rikkoa pyöräyttämällä siinä patongin pala. Että maistui hyvälle. Kana oli kyllä melko tummaa ja sitkeää verrattuna suomalaiseen kollegaansa ja syykin selvisi myöhemmin, kun tutkin sanakirjaa. Ostamani koivet olivatkin ankan kopia (canard) eikä kanan koipia (poulet) ! Olivat mitä olivat; hyviä olivat.

Tulevan viikonlopun vierailleni aion laittaa pikkulintuja ilman päätä eli ”Alouttes sans Têtes”:ä. Ei kuitenkaan onneksi tarvitse viritellä verkkoja takapihan pensaiden väliin sillä kyseessä on naudanlihakääryleet, jotka kypsyttyään muistuttavat entisiä pikkulintuja.

Harjoittelin jälleen tuoreen leivän ostoa ja ostin tällä kertaa pyöreän hiivaleivän. Myyjä kysyi leipää heilutellen jotain ja tuijotin häntä sen aikaa kun aivoni yrittivät palauttaa mieliin mahdollista esitettyä kysymystä. Ennen kuin se ehti tapahtua, myyjä osoitti sormella viipalekonetta ja saatoin sitten levollisin mielin vastata:”Oui, Mérci !”. Sekin kysytään näköjään erikseen, että voiko laittaa leivän muovipussiin. Patonki menee aina paperiseen tai sitten sen ympärille kietaistaan kuljetusta varten kämmenen levyinen pala suurin piirtein keskikohtaan. Se, miksi jäin viikolla ilman suklaa-croisanttia selvisi tänään. Olisi pitänyt pyytää ”pain au chocolat” eikä ”croisant de chocolat”. Muistankin nyt selvästi kun myyjä kyseli asiakkaana istuvalta ystävältään olkiaan kohotellen että ”pain ou croissant” eli leipä vai kroisantti ?!. Minä vaan hoin että kroisantti, kroisantti.

 

Täällä ravintoloissa on suosittu ruokalaji semmoinen, että tuodaan nenän eteen kolmen litran kattila kukkurallaan täynnä simpukoita. Niitä samannäköisiä mitä mummolan kesälomilla keräiltiin kaislikosta ja unohdettiin viikoksi pariksi muovikassiin ja jotka sitten hirvittävän lemun perusteella löydettiin samoilta sijoilta suopursukimpun ja puolihomeisen pyyhkeen kanssa. Simpukka-kattilan kyljessä tulee vähän pienempi astia täynnä isoja ja paksuja kullankeltaisia ranskanperunoita. Semmoisia varmaankin kuin niiden ihan oikeasti kuuluu olla. Ihmettelen edelleen kovasti sitä, kuinka kanssasisareni täällä voivat olla niin hoikkia – näillä eväillä !

Monacon vierailu

Viime viikolla yhden päivän agendana oli tehdä vierailu Monacoon, jotta näemme omin silmin ja voimme kävellä omin jaloin Monte Carlo-rallin katuja. Minä petyin, kun en nähnyt missään kumin polttamia kiihdytysviiruja tai minkään sorttisia äkkijarrutuksen aiheuttamia tummentumia asfaltissa. Ne kuulemma kuluvat nopeasti pois tai sitten, luulenpa vaan, että ne kylmästi siivotaan pois. Monaco on nimittäin käsittämättömän siisti ja viimeisen päälle huoliteltu paikka. Ja ne korkeat kalliot ! Istuimme hetken Casinoa vastapäätä olevassa kahvilassa juoden Cafe au lait’a ja seurailimme virtaviivaisten Bentley- ja Mercedes Bentz-autojen virtaa kasinon edustalla. Siihen vaan pysäytettiin auto keskelle tietä. Ovien saranat näyttivät olevan katon rajassa ja siitä syystä ovet aukesivat jokseenkin hullunkurisesti sivusuunnassa ylöspäin.  Punatakkiset portieerit riensivät parkkeeraamaan kulkuneuvot sen jälkeen, kun omistajat olivat nousseet niistä ja astelivat arvokkaasti kohti punasamettipintaisia pelipöytiä. Pelkomme siitä, että koko lomakassamme menisi kasinon parkkihallin maksuun, osoittautui onneksi vääräksi. Kuulimme jälkeenpäin, että Monaco ei edes ole kallis maa vaan siellä on ihan sama hintataso kuin muualla. Minä en tuolloin uskaltanut edes katsella näyteikkunoissa olevia tavaroita saatikka sitten niiden hintalappuja. Eikä siellä muuten näkynyt lainkaan tavallisia soutuveneitä satamassa J.

Tässä ylesinäkymä mäeltä, jolla majailen.

Nyt on mimosan aika, näitä keltaisia puita on mäet väärällänsä.

Tähän näkymään voi törmätä, kun poikeaa pikkutielle.

Tämä on koirien maa. Kissat ovat oman onnensa nojassa.

Tältä näyttää kotini terassi olohuoneesta katsottuna.

Ensimmäisen viikon tunnelmia (1.3. - 9.3.2011)

Tämä on hassu maa. Ihmiset puhuvat taukoamatta ja nopeasti ja tunteella.

Oven kahvoja pitää kääntää milloin mihinkin suuntaa ja lukko-laitteiden kanssa ei tahdo mielikuvitus riittää. Kahvat ja lukot ovat kuin pieniä uniikkeja taideteoksia. Valon katkaisijat menevät päälle päinvastoin kuin Suomessa ja hellan nappulat, kuten muutkin säätölaitteet toimivat vastakkaiseen suuntaan. Esimerkiksi hellan kuutonen on kyllä kuumin, mutta se on oikealla ylhäällä eli säätökiekkoa pitääkin kiertää vastapäivään.Valurautaporttien kauniit muotoilut lamaavat tasaisin väliajoin henkeni.

Kuun sirppi on illalla makuuasennossa kun se kotimaassa on aina pystyssä. Kaksi aivosoluani ei pysty ymmärtämään näkemäni perusteita vaikka kuinka yritän pohtia auringon ja kuun asemaa ja sijaintiani maapallolla.  

Liikenne ja autojen nopeudet mutkikkailla kapeilla kujilla on jotain ihan käsittämätöntä. Kuinka täällä kukaan ylipäätään voi olla enää hengissä. Vauhtia ja kärsimättömyyttä kuvaa hyvin sekin, että liikennevaloissa on vain kaksi väriä, punainen ja vihreä. Ja kun vihreä syttyy, silloin pitää nopeuden jo olla maksimissaan, muuten tömähtää tööttäysten sarja takaraivoon ja jos erehtyy vilkaisemaan taustapeiliin, siellä näkyy vain ammollaan ole suu ja kädet, jotka halkovat kiihkeästi ilmaa. Hauskaan ilmiöön törmäsin myös bussissa – tupakointikielto koskee ilmeisesti vain matkustajia. Olin ainoa matkustaja ja kuski poltti ketjussa tupakkaa koko tunnin matkan ja mylvähteli ja heilutteli käsiään matkan aikana ainakin kymmenen kertaa.

Kun odottelin tuota bussia St Raphaelissa, niin yksi tyttönen tuli kysymään että tiedänkö voiko lipun ostaa bussista. Aloitin vastauksen tietenkin kertomalla ensin vuolaasti, että en puhu ranskaa paljonkaan ja sanoin sitten, että luulisin. Sen jälkeen sanoin, että mistäköhän sitten voi ostaa jos ei bussista, johon tyttö vastasi, että ”Sanoppa se”.  Ilahduttavaa tässä pienessä keskustelussa oli, että ymmärsimme toisiamme täysin ja sekin, että hän käänsi kysymykseni verbaaliseksi leikiksi, ilahdutti minua suuresti. Sisäänajoni ranskan puhumiseen on siis alkanut.