Jippii, sadekausi taisi päättyä

Pirjo ja Timo sekä jälkikasvunsa Soila, Jarno ja Tiia tulivat vierailulle lauantaina ja lähtivät tänään keskiviikkona. Aurinko oli heille paljon suosiollisempi kuin aiemmille vierailleni. Vaikka eipä täällä vielä voi aurinkoa rannalla otella; kylmä maa ja tuuli pitävät siitä huolen. Vaikka selvä kesähän täällä Suomen mittapuun mukaan jo on.  Sunnuntaina kävimme Frejusissa markkinoilla. Torikojujen karavaani jatkui pitkin rantaa silmänkantamattomiin. Kaupunki itsessään ei ollut kaunis moderneine rakennuksineen, mutta rantaviivaa riitti. Olimme tyttöjen kanssa vasta kolmannella kojulla kun miehet olivat jo kuulemma kiertäneet koko paikan ja pyysivät kiinnittämään huomiota johonkin kaivinkoneeseen ?!.

 .

En varmaan koskaan väsy ihailmaan näitä portteja.

Maanantaina lähdimme kokopäiväretkelle Verdunin kanjonille, sillä se jäi mielestäni vähän kesken edellisen porukan kanssa. Emme tällä kertaa huomanneet Castellaneen menevällä tiellä tien poikki olemisesta kertovaa liikennemerkkiä, joten jouduimme palaamaan kymmenne kilometrin jälkeen takaisin Draguignaniin ja menemään Moustiers-Sainte-Marien kautta. Timo kyllä yritti aiemmin jo sanoa, että jossain liikennemerkissä varoitettiin, että murha (morte) odotettavissa ja sekös meitä ihmetytti. Se taisi olla se tiepoikki-merkki.

Mutta olipas upeat maisemat siellä päin valtakuntaa! Jalokiven vihreä vesi virtasi luikertelevaa uomaa henkeäsalpaavien korkeiden vuorijonojen valvoessa kulkua. Eivätkä tietkään onneksi olleet ollenkaan niin pelottavia kuin oppaissa varoiteltiin. En valitettavasti voi laittaa vielä kuvia reissusta, koska unohdin kamerani tuolloin jo alkumatkasta yhteen kenkäkauppaan. Minun on siis vielä tehtävä sama reissu vielä uudelleen ainakin kerran että saan sieltä haluamani kuvat. Castellanessa kapusimme jälleen kappelille ja nyt osasimme soittaa kelloa perille pääsyn merkiksi.

Tässä vaiheessa Timolla on sylissä vasta neljä kenkälaatikkoa; pino kasvoi vielä kolmella ! Ja jossain siinä välissä kamerani teki eri porukan.

Ylitin sitten senkin hirveän korkean kynnyksen, kun piti selvitä ranskallani puhelimessa. Soitin rohkeasti (tukitiimini kannustamana) sinne kenkäkauppaan ja tiedustelin kameraani. Ja sieltähän se oli päivän aikana löytynyt ja odotteli kiltisti kotiin pääsyä seuraavaan päivään. Eikä myyjä kysynyt puhelimessa kertaakaan, että ”anteeksi kuinka” ?!

Viimeisen päivän käytimme tutustumalla oman kylän vanhaan kaupunkiin ja kauppahalliin sekä pyörähdimme St Tropezissa. Tuuli oli taas kerran melkoinen ja valtavat aallot nuolivat rantoja. Tiiasta oli huisin kivaa uitella varpaita aallokossa ja juosta edestakaisin - välillä aaltoja kohti ja välillä aaltoja pakoon. Me mielikuvituksettomat aikuiset värjöttelimme turvallisella etäisyydellä huulet sinisinä ja haroimme tuulen tuivertamaa hiuspehkoa pois silmien edestä. Mietimme samalla valmiiksi arvontakuviota sitä silmällä pitäen, että kuka meistää juoksee perään, jos aalto vie Tiian mennessään. Ei onneksi vienyt.

Suunnitelmamme oli, että viimeisenä iltana mennään syömään Plan-de-la-Tourin kylään Aioli-ravintolaan. Salakavalana taka-ajatuksena oli törmätä Johnny Deppiin samalla reissulla. Ei toteutunut kumpikaan, sillä ravintola oli kiinni eikä Johnnyäkään näkynyt liikenteessä. Onneksi oman kylän rantaravintolan hyvä ruoka ja ystävällinen palvelu nollasivat pettymyksen reilusti plussan puolelle.

Edeltäneen viikon tunnelmia:

Nyt näyttää siltä, että sadekausi on päättynyt – tai on ainakin ohi muutamaksi päiväksi. Hyvä niin, sillä seuraava vierasjoukkueeni on tulossa lauantaina. Katselin jo keittokirjaa sitä silmällä pitäen, että mitähän ranskalaista menuta uusille vieraille kokkaisin. Päädyin siihen, että laitan täytettyjä kasviksia Provencelaisittain ( Petits  Farcis Provenceaux). Sen sijaan broilerin, johon tulee 40 - siis neljäkymmentä (!)-  valkosipulinkynttä päätin jättää huhtikuulle sisareni perheelle, jossa valkosipulia käytetään ahkerasti, mutta tämän ruuan sipulivolyymi saattaa yllättää heidätkin. Toivottavasti henkemme lakkaa haisemasta juhannukseksi.

En uskalla laittaa näitä reseptejä tähän blogiini, kun en tunne kustannus- ja painoalan tekijänoikeus-pykäliä. Mutta reseptit löytyvät ”Ranska herkuttelijan keittiö”-kirjasta, jonka on kustantanut WSOY. Kirjaan on reseptit koonneet Scotton sisarukset (Les soeurs Scotto) ja tekstin on laatinut Gilles Pudlowski, tunnettu gastronomi ja viiniasiantuntija. Jotenkin koomista, sillä mielestäni sisarusten nimi viittaa Italiaan ja miehen nimi Puolaan.

Kuka haluaa näitä ? "Veljekset kuin ilvekset "!

Tässä sitä kirjoitellaan vaan ruokajuttuja vaikka Lafayetten tavaratalon rekistä loppui koot juuri silloin, kun ne olisi voinut sopia meikäläiselle. Suomen koko 38 vastaa täällä kokoa 42 enkä viitsi mainita sitä lukua, mikä olisi täällä minun kokoni. Kukahan ihme täällä mahtaa syödä ne kaikki herkut, mitkä notkuvat patisserieitten vitriineissä ?!

 

Todiste siitä, että olen nauttinut lupaamani Moulets Frites annokseni. Huomaa keskittynyt ja analyyttinen ilme.

Pakko todeta Nizzassa ajelun jälkeen, että minulta on mennyt varmaan ohi jotain perustavaa infoa, mikä liittyy käyttäytymiseen kahden kaistan liikenneympyrässä. Täytyy vähän kysellä ennen kuin aiheutan hirvittävän onnettomuuden toilailluillani. Eilisellä reissulla totesin myös, että taustapeiliin voi tosiaan mahtua samalla kertaa kahdesta kolmeen skootteristia, yksi pikkuauto, yksi pakettiauto ja pikkubussi. Suomessa kun ajelee, niin hyvä jos siellä on yksi noista kerrallaan.

Etana-päivä

Heti ensimmäisenä aurinkoisena päivänä iski pihakukkien huoltoinspiraatio ja päätin vaihtaa veden kannuun, jossa oli ollut viikon ajan kulleron näköisiä kukkia. Kaadoin kannun vedet lavuaariin ja siistin kukkia ja leikkasin uudet imupinnat niihin, jotka kelpuutin vielä mukaan. Rupesin sitten kahmimaan roskiin lavuaarista lehtiä ja varrenpätkiä kun tunsin yhtäkkiä, että joku karkea ja limainen kietoutui kovalla otteella sormeni ympärille. Hysteerinen olkapäästä sormiin asti niveliä ankarasti koetellut ravistelu ei auttanut vaan tarvittiin toinen käsi että sain elukan irti sormestani. Se oli kohtalaisen suuri etana kotiloineen kaikkineen. Posttraumaattinen stressireaktio tekee vielä tuloaan.

Tämän takia on olkapää melkein sijoiltaan...

Olenkin vähän ihmetellyt, miksi täällä meidän mäellä on kadun varrella sähkökaapit selkosen selällään päivästä päivään. Eilen kyliltä palatessa sitten kekkasin, että ehkä niistä kuivatetaan etanoita pois. Otinkin kuvan yhdestä kaapista, jossa oli etana poikineen. En tiedä onko se oikea syy; todennäköisesti ei ☺.

Tori on osoittautunut hyväksi paikaksi treenata smalltalkia että tulee aurevoirit ja bonjourit oikeissa kohdissa. Tuntuu kivalta se tapa, että aina toivotetaan mukavaa mitä tahansa, iltapäivää tai päivänjatkoa. Muuten olen edelleenkin ihan lukossa kielen kanssa. Miten ne ei voi tajuta, että auttaisi hirvittävästi, jos ne puhuisi edes pikkasen hitaampaa. Kyselin eilen kukkakaupassa sanakirjan kanssa rakuunan taimen perään. Tuskastuneena sitten kysyin ranskaksi, että eikö niitä ole vai ettekö te ymmärrä mitä minä kysyn. Leppoisen oloinen kauppias lopulta sanoi ystävällisesti, että niitä ei ole nyt, mutta tulee ensiviikolla. Eli ensiviikolla sitten rohkeasti uusi yritys.

Sammakkopäivä

Yhtenä iltana lähdin iltalenkille vähän syrjemmälle. Pimeydestä alkoi kuulumaan sen päiväistä, miten sen nyt sanoisin, rääkkykurnutusta. Ensin ajattelin, että haikaroita (?). En tiedä miksi. Mutta sitten tajusin, että nehän on niitä sammakkopoloisia, joita näkee aamuisin katuun liiskautuneena. Eli niillähän on tähän aikaan varmaan päällänsä jonkinmoiset suvunjatkamissembalot. Meteli kuuluu jossain vaiheessa iltaa patiollenikin, mutta harvoin jaksan valvoa niin pitkään, että olisin sitä kuulemassa.

Tänään lauantaina näyttäisi taas olevan kaunis kesäpäivä. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Lämpömittari näytti aamulla +14. Eilenkin saattoi jo olla ulkona kesävaatteissa ensimmäistä kertaa. Toivottavasti vieraani ottivat mukaan myös hellevaatteita, sillä minä hoin heille viimeiset pari viikkoa että lämmintä mukaan ja ostelin itsekin torilta kaksi villatakkeja ja neulepuseroita.