Porttikuvista kukkakuviin

Tänään oli tarkkaan suunniteltu päivä. Olin mielestäni muutaman kerran nähnyt autolla ohiajaessa kylän ulkopuolella yhden autokaupan pihassa viininpunaisen Citroen DS19:n elikkäs niin kutsutun ”kissasitikan”. Tuohon vanhaan automalliin olen jostain kumman syystä ollut aina mieltynyt. Eikun pyörän selkään ja kissaa silittelemään. Pyörä kulkee muuten tosi hyvin, eikä siinä mitään vikaa ollut ennenkään. Minä vaan en osannut pumpata kumeihin ilmaa, oli niin oudot ranskalaiset venttiilit J. Sen sijaan, että ilma olisi mennyt pumpatessa sisään, se tuli ulos.

Olin siis jo pari päivää sitten päättänyt, että kuvautan itseni siinä autossa. Yksi potentiaalinen kuva siihen kynttilän viereen sitten joskus. Kävin useaan kertaan läpi harjoittelemani lauseet ja pistin päälle torilta ostetun uuden puseron ja kahden euron korusetin. Sen, johon kuului kaulakoru ja korvikset. Kussakin niistä kiekurainen lehti ja viisi ”timanttia”. Valitsin aurinkolaseistani tyylikkäimmät ja punasin huuleni ja laitoin paksusti kajalia silmiin. Niin täällä kuuluu tehdä. Viiletin taas mäen alas niin nopeasti, että ne koiran järkäleet, jotka säikäyttävät minut aina kävelylenkeillä, eivät ehtineet edes leukojaan avata. Pienen hapuilun jälkeen autokauppa löytyi ja voi murheen murhe ! Ei siellä mitään kissasitikkaa ollut. Se mitä olin katsellut auton kyydissä ohi ajaessa olikin joku kälynen Porche ! Muotoilun plagiointia, sanon minä ! Ja vaikka kuinka kiersin liikkeessä, en löytänyt oikeaa ja aitoa kissasitikkaa. Panen tässä asiassa nyt sitten kaiken toivoni Citroen-museoon, jossa pitää päästä käymään ennen pois lähtöä. 

Poikkesin samaisella pyöräilyreissulla myös yhteen sisustusmyymälään. Löysin sieltä pökerryttävän upean suihkulähteen, joka olisi juuri ja juuri sitä kokoa, minkä voisi jotenkin saada kuljetettua Suomeen. Kassalle mennessä mietin kuumeisesti, että miten saan ylipuhuttua Matin hommaan sitten toukokuussa. Yhtenä perusteluna oli vielä siinä vaiheessa se, että nehän on niin kevyitäkin. Sitten palasin vielä hyllyn luo varmistamaan, että kevyitä ovat. Ei muuten olleet. Vielä kaupasta poistuessani ja pyörän lukkoa avatessani selitin itselleni, että käsimatkatavaraahan ei punnita eli jos jaksan näyttää siltä, että isohko käsilaukkuni ei paina yhtään mitään, niin voisi onnistua. Mutta luulenpa vaan, että kun näkevät läpivalaisulaitteessa ”käsilaukkuni” sisällön eli kivikasan, jonka päällä on ristissä kolme bamburuokoa, sen tie päättyy siihen. Täytyy kyllä vielä ottaa selvää, paljonko käsimatkatavara saa painaa. Ja jollei millään onnistu, niin äkkiäkös sitä sitten kotisuomessa samanlaisen vääntää muutamasta rantakivestä ja katkeennesta onkivavasta.

Sain viestin, että pitäisi laittaa enemmän omia kuvia tähän blogiin. Ei taida onnistua, sillä olo on muutenkin jo hieman narsistinen, kun tätä kirjoittelen (selittyy iällä) ja sitä paitsi se Miss Suomi-juttu; se oli vaan unta !