Pelikaania pataan...

 

Keittokirjani oli viimeksi auki siitä kohtaa, missä luki ”Boeuf à la Ficellle”. Nimi juontaa käsitteeseen ”pelikaania narussa”. Mainio keittokirjani kertoo, että entisaikoina Pariisin teurastajat ottivat käsittääkseni sen kummemmin lupaa kyselemättä itselleen teurastamastaan naudan ruhosta lihapalan, joka muistutti jollain tapaa pelikaania ( en tiedä mitä osaa; nokkaako vai koko pelikaania ?). Päivän päätteeksi teurastaja sitten kääri lihan ympärille narun, heitti sen olalleen ja paineli kohti Villetten korttelin ravintolaa. Siellä sitten heitti mötikkänsä isoon yhteiseen suola/lihaliemipataan kypsymään. Narujen päissä oli kunkin teurastajan numero, ettei päässeet Jaqueksien ja Pierrien mötikät menemään sekaisin. Ohjeen mukaan sitä piti kypsyttää lihaliemessä vain neljä minuuttia. En tiedä; joko niitten mötikät oli paljon pienemmät kuin minun, mutta neljän minuutin jälkeen mun mötikästä oli kypsynyt vain pinta ja olo olisi ollut alkuasukasmainen verisine suupielineen, jos olisin siltä seisomalta ryhtynyt aterioimaan. Palasin kattilalleni puolentoista tunnin kuluttua ja tilanne oli silloin huomattavasti miellyttävämpi. Lihan kanssa piti nauttiman cornichoneja, joita tietenkin minunkin kaapistani löytyi. Ne olivat kyllä hieman tämäkämpiä kuin äidin tekemät suolakurkut. Haukkasin rohkeasti ison palan ensimmäistä kurkkua ja silmät sumenivat samoin tein etikan avaamista kyynelkanavista suihkuavista kyynelistä. Mutta sopivan kokoisina paloina ne tosiaan sopivat hyvin keitetyn lihan kanssa, joka itsessään ei maistunut oikein miltäänkään.

Kukkien määrä kasvaa joka päivä.

Tajusin tänään, että pitäisköhän minun lopettaa se porttien kuvaaminen. Jos vaikka joskus kuvaankin jonkun itämafioson porttikonkia ja turvamiehet näkevät sen turvakameran nauhalta ja sitten selvittävät kuka olen ja missä asun ja sitten niiden gorillat rymistää sisään ja kiduttaa minua saadakseen syyn selville eivätkä usko kun sanon, että ”kun oli niin nätti portti” ja rikkovat kaiken päätteeksi kamerani. Sen, josta poikani sanoi, että siitä ominaisuuksien suhteen ei puutu kuin Batmanin kuvat. Se on rakas kamera. Ystävä verraton tälläkin matkalla.

Olin perjantaina uuden ystäväni Marian kanssa aamulla ensin markkinoilla ja sen jälkeen snackillä rantakahvilassa. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä ja juttelimme mukavia ilman kiireen kierää. Kahvilassa yhtäkkiä tajusin, että pirskatti sentään, tässä sitä nyt eletään todeksi sitä unelmaa. Ihan nousi pala kurkkuun.

Täkäläinen vastine Havis Amandalle.

Ruotsin serkkuni oli laittanut minulle jälleen ihan oikean kirjeen. Siellä se postilaatikossa odotteli ja oli tällä kertaa ranskaksi. Hän ihan selvästi heitti minulle haasteen ja otinkin sen vastaan suurella mielenkiinnolla. Se onkin hyvä tapa kehittää kieltä kun joutuu raapustamaaan ajatuksensa paperille. Hän on opiskellut ranskaa mm. Avignonin yliopistossa, joten kielelliset lähtöasemat ovat minun vinkkelistäni vähintäänkin haastavat. Muutama tunti siinä meni ja onneksi oli mukana sanakirjan lisäksi molemmat ranskan kirjani. Ja mikä tuuri, että kirjelehtiöni koko oli A5 eikä A4. Kirjoittaisin jälkimmäistä varmaan vieläkin.

Suomen ja Ranskan välillä on nyt sitten 2 tunnin aikaero, kun siellä Suomessa siirryttiin kesäaikaan. Yritän huomenna selvittää, olisiko minunkin pitänyt siirtää kelloja täällä päässä.

Tässä näkymä meidän satamasta.