Toisen viikon tunnelmia:

Kauppa-kulttuuria

Odottelin eilen liittymäkaupassa (SFR) vuoroani 45 minuuttia, sitten en enää jaksanut. Ja siinä vaiheessa edessäni jonossa oli vielä yksi mummeli. Se onkin täällä silmiinpistävää, että kaupan kassoilla ei ole kiire mihinkään eikä ihme ole sekään, että kassalla on ystäväpiiri ja osa sukua ympärillä vaihtamassa päivän kuulumisia. Ruokakaupassa ihan rauhassa kassaneidit odottavat ja katselevat että saat kassisi pakattua siitä yhdestä ainoasta kourusta ja joskus jopa auttavat siinä. Vasta sitten palvellaan seuraavaa asiakasta. Jos kuitin suhteen on jotain epäselvää, se selvitellään ihan rauhassa niillä sijoilla, vaikka kassajono ulottuisi siinä vaiheessa jo kaupan takahuoneeseen (perin merkillistä verrattuna käytökseen liikenteessä). Ei yhtään pahoitella jonossa odottajille vaan kaikki jonossa olijatkin tuntuvat olevan selvittelyssä hengessä mukana. Aivan toisin siis kuin Suomen kassoilla, jossa kouru jaettu tehokkuuden nimissä kolmeen osaan ja parhaillaan kaikkien kolmen olkapäät hiertävä toisiaan kun pakataan tavaroita kassiin. Kukkakimppujen ostoista sain sellaista infoa, että jos kukkakimppu lakastuu viikon sisällä ostopäivästä, sen voi viedä takaisin kauppaan ja saa uuden tilalle tai rahat takaisin!

Kokkauselämyksiä

Olen leikkinyt jo kahdesti ranskalaista kokkia. Olen laittanut Suffle Comtéta eli juustokohokasta sekä Poullet au Vinaigre eli kananpoikaa viinietikassa. Kummatkin onnistuivat erinomaisesti. Comté on suomalaista emmentalia vastaava juusto. Kananpoika-jutun kastike oli hieman tuhtia tavaraa. Rasva muodosti kerman sekaan omia saarekkeitaan ja niitä oli hauska rikkoa pyöräyttämällä siinä patongin pala. Että maistui hyvälle. Kana oli kyllä melko tummaa ja sitkeää verrattuna suomalaiseen kollegaansa ja syykin selvisi myöhemmin, kun tutkin sanakirjaa. Ostamani koivet olivatkin ankan kopia (canard) eikä kanan koipia (poulet) ! Olivat mitä olivat; hyviä olivat.

Tulevan viikonlopun vierailleni aion laittaa pikkulintuja ilman päätä eli ”Alouttes sans Têtes”:ä. Ei kuitenkaan onneksi tarvitse viritellä verkkoja takapihan pensaiden väliin sillä kyseessä on naudanlihakääryleet, jotka kypsyttyään muistuttavat entisiä pikkulintuja.

Harjoittelin jälleen tuoreen leivän ostoa ja ostin tällä kertaa pyöreän hiivaleivän. Myyjä kysyi leipää heilutellen jotain ja tuijotin häntä sen aikaa kun aivoni yrittivät palauttaa mieliin mahdollista esitettyä kysymystä. Ennen kuin se ehti tapahtua, myyjä osoitti sormella viipalekonetta ja saatoin sitten levollisin mielin vastata:”Oui, Mérci !”. Sekin kysytään näköjään erikseen, että voiko laittaa leivän muovipussiin. Patonki menee aina paperiseen tai sitten sen ympärille kietaistaan kuljetusta varten kämmenen levyinen pala suurin piirtein keskikohtaan. Se, miksi jäin viikolla ilman suklaa-croisanttia selvisi tänään. Olisi pitänyt pyytää ”pain au chocolat” eikä ”croisant de chocolat”. Muistankin nyt selvästi kun myyjä kyseli asiakkaana istuvalta ystävältään olkiaan kohotellen että ”pain ou croissant” eli leipä vai kroisantti ?!. Minä vaan hoin että kroisantti, kroisantti.

 

Täällä ravintoloissa on suosittu ruokalaji semmoinen, että tuodaan nenän eteen kolmen litran kattila kukkurallaan täynnä simpukoita. Niitä samannäköisiä mitä mummolan kesälomilla keräiltiin kaislikosta ja unohdettiin viikoksi pariksi muovikassiin ja jotka sitten hirvittävän lemun perusteella löydettiin samoilta sijoilta suopursukimpun ja puolihomeisen pyyhkeen kanssa. Simpukka-kattilan kyljessä tulee vähän pienempi astia täynnä isoja ja paksuja kullankeltaisia ranskanperunoita. Semmoisia varmaankin kuin niiden ihan oikeasti kuuluu olla. Ihmettelen edelleen kovasti sitä, kuinka kanssasisareni täällä voivat olla niin hoikkia – näillä eväillä !

Monacon vierailu

Viime viikolla yhden päivän agendana oli tehdä vierailu Monacoon, jotta näemme omin silmin ja voimme kävellä omin jaloin Monte Carlo-rallin katuja. Minä petyin, kun en nähnyt missään kumin polttamia kiihdytysviiruja tai minkään sorttisia äkkijarrutuksen aiheuttamia tummentumia asfaltissa. Ne kuulemma kuluvat nopeasti pois tai sitten, luulenpa vaan, että ne kylmästi siivotaan pois. Monaco on nimittäin käsittämättömän siisti ja viimeisen päälle huoliteltu paikka. Ja ne korkeat kalliot ! Istuimme hetken Casinoa vastapäätä olevassa kahvilassa juoden Cafe au lait’a ja seurailimme virtaviivaisten Bentley- ja Mercedes Bentz-autojen virtaa kasinon edustalla. Siihen vaan pysäytettiin auto keskelle tietä. Ovien saranat näyttivät olevan katon rajassa ja siitä syystä ovet aukesivat jokseenkin hullunkurisesti sivusuunnassa ylöspäin.  Punatakkiset portieerit riensivät parkkeeraamaan kulkuneuvot sen jälkeen, kun omistajat olivat nousseet niistä ja astelivat arvokkaasti kohti punasamettipintaisia pelipöytiä. Pelkomme siitä, että koko lomakassamme menisi kasinon parkkihallin maksuun, osoittautui onneksi vääräksi. Kuulimme jälkeenpäin, että Monaco ei edes ole kallis maa vaan siellä on ihan sama hintataso kuin muualla. Minä en tuolloin uskaltanut edes katsella näyteikkunoissa olevia tavaroita saatikka sitten niiden hintalappuja. Eikä siellä muuten näkynyt lainkaan tavallisia soutuveneitä satamassa J.