Kielon tuoksua ilmassa

Ei tarvinnut onneksi Hakalan perheen pidellä täällä sadetta, sillä jokainen päivä oli sade-ennusteesta huolimatta ainakin jossain määrin aurinkoinen. Illalla sitten sateli pisaran tai pari ja yhtenä iltana vähän ukkonenkin kumisi. Odotimme St Tropezissa paluulaivaa tuijotellen pelon sekaisin tuntein tummanpuhuvaa taivaanrantaa, mutta kuivana päästiin perille. Luulenpa, että loppujonon väellä ei ollut yhtä hyvä tuuri. Lähtöpäivänä torstaina kolusimme Monacon kulmilla ja ehdimme jopa ajella Nizzan rantabulevardinkin päästä päähän ennen kentälle siirtymistä.

Empun pöllökerho-ilme.

Otin lentokentältä  taksikyydin juna-asemalle. Oli tähän astisen elämäni kallein reissu euroissa per kilometri.Asemalla ajattelin ostaa junalipun kassalta, mutta kun huomasin, että olin jo sivuuttanut 100 metriä 200 metrin jonosta, ennen kuin tajusin että se ylipäätään oli jono, päätin siirtyä kommunikoimaan automaatin kanssa. Se sujui oikein hyvin. Pieni epävarmuustekijä nousi esiin junan valinnan kanssa. Raiteella F seisoi hylätyn näköinen juna, johon tuli ja meni ihmisiä eikä kukaan oikein tiennyt mikä juna se on. Kaikki kyselivät toisiltaan. Varsin monella kielelläkin tuli ihmettelyä kuulleeksi. Raiteen näyttötaulu näytti tyhjentävästi montaa eri junaa. Loin sellaisen strategian, että hyppään kyseiseen junaan 19.34 (lähtöaika 19:35), meni se sitten minne meni. Nimittäin sen junan jälkeen en pääsisi enää St Raphaelista millään bussilla kotiin. Pelastuksekseni jossain vaiheessa laiturille saapui liian suureen paikallisen VR:n koppalakkiin sonnustautunut iäkäs mies, joka vahvisti lippuni tutkimisen perusteella, että kyseessä oli juurikin Touloniin menossa oleva juna, joka pysähtyisi St Raphaelissa.

 

Ranskan angervo (?)

Mutta olipas hienot näkymät rantaradalla aina niillä kohden kun näkyi meren ranta. Ajattelinkin ehdottaa seuraaville vieraille, että tehdään matka Antibesin museokierrokselle junalla. Henkeäsalpaavien merimaisemien lisäksi matkalla näkyvät ziljoonat graffiti-teokset toimikoot ”lämmittelyteoksina”. 

Usvainen näkymä takapihalta sateen jälkeen.

Rantarataa junaillessa mietin myös sitä, että mitä rannalla istuskelevilla onkiporukoilla on siiman päässä ja mitä kaloja tulee saaliiksi. Kohoja en näillä näkökykylukemilla pystynyt meriveden pinnalta pongaamaan. Onkijat istuvat selkänojallisilla tuoleilla 3-5 vapaa tanassa, jalkojen välissä olevissa telineissä. Vavat olivat tosi pitkiä eli ei niitä jaksaisi käsin kannatellakaan. Taitaisi näillä leveysasteilla joutua aika syvälle kaivamaan ennen kuin löytyisi matoja. Paitsi hetkonen, huojuihan uima-altaammekin pohjalla yksi sellainen… Etanoita löytyisi huomattavasti helpommin. Niitä on joka puolella. Niistä muuten kuuluu karmaiseva paukahdus, jos ei huomaa ja astuu vahingossa päälle. Eivätkä ne suinkaan ole niin hitaita, kuin olen lastenlaulujen perusteella tähän asti luullut.

"Pähkyläpensas"

Tänään jäi oman kylän perjantai-markkinat väliin, kun oli ”ne häät”. Katsoimme ne tuossa lähinaapurissa naisporukalla. En voinut olla ajattelematta, että jonkun sortin halkaisija+korkeus-rajoitus niiden olisi pitänyt hattuja varten asettaa. Toivottavasti kenenkään kaulavaltimo ei viiltäytynyt auki hatun reunaan siinä vaiheessa kun vieressä istunut nainen käänsi päätään. Lisäksi palatsin samettiverhojen koristenarut näyttivät jääneen kiinni bestmanin olkapäähän. Ja sitäkin jäin miettimään, että kaasolta oli varmaan unohtunut huivi/bolero kotiin (tai sitten ihan koko sulhanen).

Huomenna on vappuaatto. Se ei kyllä täällä näy mitenkään. Ei näy huiskan huiskaa eikä viipperän viipperää missään. Ilmapalloista tai tippaleivistä puhumattakaan. Kieloruukut olivat saapuneet kauppoihin ja ne ovat kuulemma varma vapun merkki näillä nurkilla. Katselen ja haistelen täällä nyt sitten neljän kukkavarren kieloa ja virittäydyn ranskalaiseen vapputunnelmaan.

Mukavaa Vappua kaikille !

Glamouria etsimässä Cannesissa

Lauantain olimme Samun kanssa pidelleet sadetta, mutta sunnuntai oli jälleen aurinkoinen. Päätimme viettää sen Nizzassa, missä olikin paljon väkeä liikkeellä vaikka kaupat eivät olleetkaan pyhäpäivän takia auki. Illalla sitten menimme kentälle uusia vieraita vastaan eli Pauliinaa, Jotea ja Emiliaa. Bussin pysäyttäminen Route de l’Anglaisilla ei ollutkaan helppo juttu. Vasta toisen bussin pysäyttäminen onnistui vaikka en mitenkään voinut vielä käden heilutusvaiheessa nähdä sitä, että onko se edes oikea bussi. Noh, oli ollut 20 minuuttia aikaa hioa pysäytystrategiaa sen jälkeen, kun ensimmäinen bussi oli ajanut ohi ja jättänyt meidät pysäkille. Seisominen tolpan päällä ja kahden käden yltiöpäinen huitominen tehosi ja kyytiin päästiin. Toinen hassu juttu oli se, että odottelimme vieraita terminaalissa yksi, koska kaikki aiemmat vieraatkin olivat tulleet sinne. Nämä tulivatkin terminaaliin kaksi emmekä ehtineet sinne tarpeeksi ajoissa näyttämään siltä, että täällähän me ollaan koko aika oltu.

Oli ihan jo unohtunut, että miten paljon lapsiperheellä on matkatavaraa. Ei meinattu millään mahtua kaikki autoon.

Näille vieraille kokkasin tervetuliaisateriaksi maidossa keitettyä porsaanfilettä ja uunissa paistettuja sikurisalaatteja. Liha onnistui oikein hyvin, mutta sikurisalaatti-juttu ei. Valmistuksessa meni varmaan jotain pieleen. Eivät olleet pehmeitä, kullankeltaisiksi karamellisoituneita, kuten kirjassa kuvattiin. Muistuttivat lähinnä kuivia ylileveitä kaisloja. Jännitämme parhaillaan, selviääkö astianpesukone yön aikana siitä mustasta karstasta, mitä vuoan pohjaan oli tarttunut.

Pääsiäisen kulttuuritarjontaa kotikylillä...

... Nizzassa

ja Cannesissa.

Samu lähti tänään ja vei pääsiäisen mennessään. Heitimme hänet tänään kentälle ja suunnitelmissa oli poiketa paluumatkalla Cannesiin ja tehdä sieltä laivaretki Iles les Lérinsille. Sinne, missä joku hikoili rautanaamiossa 11 vuotta. Aika kuitenkin kiisi ohitsemme ja reissu typistyi kaupunkikävelyksi Cannesissa. Heti kun päästiin perille, iski hirveä nälkä ja pizzeriassa vierähti odotettua pitempi aika. Pizzaa sulatellen kävelimme palmuin reunustettua rantabulevardia, ihailimme merta ja koukkasimme mäen päälle katsomaan näkymiä ison kivikirkon patiolta. Jäämme vielä miettimään, että tulemmeko tekemään saarireissun vielä erikseen siten, että lähdetään liikkeelle heti aamusta.

Hakalan perhe Cannesin kattojen tasolla.

  

Emilia hurmaa väkeä hampaattomalla hymyllään ja cooleilla aurinkolaseillaan.



Kolibrikukka (vaimikäsenytoli) Cannesista.

Ruusuja Nizzasta.

Pääsiäisenä

Se on pääsiäinen. Suomessa on kuulemma aurinkoista ja lämmintä. Tällä alkoi eilen illalla satelemaan vettä ja näyttää jatkuvan vielä nyt aamulla. Mutta CNN:n mukaan aurinko paistaa vielä tänään tännekin. Aika epävakainen viikko näyttäisi kuitenkin olevan tulossa.

Samu tuli tänne kiirastorstaina. Oli ihmeissään siitä, kuinka helppoa ja huoletonta oli yksin matkustaminen. Rupesin heti pohtimaan, että olenko joskus aiheuttanut hänelle jollain lapsuuden aikaisella reissulla jonkinlaisen trauman. Mene ja tiedä. Söimme lounaan taivaanrajassa Monacon vuoren rinteellä ja katselimme sieltä käsin Monte Carloa, joka näkyi pienenä ryppäänä jossain kaukana alhaalla. Paikallaan seisovan ruuhkan vuoksi päädyimme tekemään uukkarin ja jätimme Monte Carlon tällä kertaa muitten turistien koluttavaksi.

Kävimme eilen Gorges du Verdonissa. Olen käynyt siellä tähän mennessä jo kolmasti ja aina olen nähnyt upean kanjonin eri vinkkelistä. Oli luvattu sadetta ja jo aikaisin aamulla teppasin kysymysmerkkinä takapihalla ja koetin miettiä mikä olisi viisainta. En halunnut missata kaunista päivää eikä toisaalta ajatus sateen liukastamista vuoristoteistäkään oikein houkutellut. Ankaran pohdinnan jälkeen päätin, että otetaan riski ja lähdetään. Se osoittautui päivän mittaan oikeaksi päätökseksi sillä päivä oli kaunis ja aurinkoinen aina iltaan asti. Tällä kertaa menimme taas uutta reittiä : kanjonin eteläreunaa lännestä itään.

Aiguinesin linna kaukaa...

ja läheltä.

Verdon-joen lähtö Lac de Ste-Croix-järveltä.

 Nyt pääsin uudelleen joen alkulähteille, joilla kävimme Pirjon ja Timon kanssa ja josta en saanut sillä kertaa kuvaa, kun oli jäänyt kamera kenkäkauppaan. Maisemat olivat yhtä huikeita kuin edellisilläkin kerroilla. Tiet olivat ihan hyvässä kunnossa vaikka paikka paikoin pitikin ajaa kieli keskellä suuta. Yhdessä tunnelissa jouduin jopa peruuttamaan, jotta vastaantulija pääsee eteenpäin. Siinä hässäkässä olin melkein peruuttaa vuokra-auton takakulman kallionkielekkeeseen. Ei olisi silkkipaperikaan mahtunut auton ja kallionseinämän väliin ! Tällä kertaa näimme myös Aiguinesin kauniin linnan sekä Pont de l’Artuburyn. Sillan, joka on benji-hyppääjien suosiossa. Toivoin, että pudotuksen näkeminen olisi saanut Samun luopumaan hyppysuunnitelmistaan, joita on hautonut jo pienestä pitäen, mutta taisi käydä päinvastoin. Olisin myös toivonut, että sillan alla olisi kuohunut se smaragdinvihreä vesi, kuten oli mielessäni kuvitellut, mutta pikkuinen liru siellä vain näkyi.

Pont de l'Artubury.

Tunneli, joka koetteli peruutus-taitojani.

Tämän puolen reitti oli kyllä merkittävästi puustoisempi ja vehreämpi reitti kuin yläpuolen reitti. Seuraava kanjonille haluava poppoo pääsee kanssani Point Sublime-osuuteen ja käymään rotkon pohjalla. Eli lenkkarit ja taskulamput mukaan Riitta, Elina ja Lea !

Kuusi kappaletta pikkiriikkisiä lampaan kyljyksiä on jo jääkaapissa pippuri-yrtti-punaviinimarinadissa ja odottaa kärsimättömänä uuniin pääsyä.

Seuraavat vieraat, kummityttöni Pauliina miehineen ja vauvoineen (Emilia 9 kk), saapuvat luoksemme huomenillalla. Samun paluulento on seuraavana päivänä eli maanantaina. Jostain syystä hoen robotinomaisesti koko ajan sitä, kuinka mukavaa on, että hän on täällä J.

Vuokra-emännälle tiedoksi sitruunapuun tilanne. Oli vähän huonossa hapessa vielä maaliskuussa. Nyt suuria nuppuja ja paljon uusia lehdenalkuja !

PS. Kävin lisäämässä pari kuvaa Port Cros-reissulta (5.4 Luontoa ihmettelemässä-osioon).



Naisenergiaa vierailulla

Tältä näytti aamu-aurinko kun lähdin hakemaan seuraavaa pesuettani.

Ryhmä-rämä nauravaisia kaikenikäisiä naisia, ikähaarukassa 12-71 vuotta, saapui lauantaina. Tila-auton hakuprosessi edellisiltana oli hieman jännittävä, koska edellinen vuokralainen oli autolla vielä Italiassa, kun sen piti olla pestävänä ja puunattavana meitä varten. Ystävällinen Veronique joutui ihan jäämään ylitöihin sen takia, että sai hommattua meille auton. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Vähän kylmäsi kyllä sydänalaa kun sain sen. Se on tällä kertaa Renault-merkkinen ja siinä on semmoinen tietokone-etupaneeli missä virta-avainkin on joku musta läpykkä ja käsijarru on pikkunen nappula. Mitenköhän sillä tehdään mäkilähtö; ei aavistustakaan. Mutta hyvin ovat ajelut kaikesta huolimatta menneet. Monacon reissukin meni hyvin kun osuttiin suoraan kasinon parkki-halliin. Ajorauhan turvaamiseksi jouduin kehoittamaan kyytiläisiä lopettamaan iikkien ja kääkkien ja hengenvetojen ilmoille päästämisen jo hyvissä ajoin ennen Monacon keskustaa. Niitä nimittäin alkoi kuulua heti kohta kun alettiin lähestyä keskustaa. Kyllä sen huomaa tiukoissa paikoissa että ison masiinan puikoissa ollaan. Harmillisen usein takarengas osuu rotvallin reunaan käännöksissä.  

Anne ja tytöt.

Hellettä on nyt piisannut. Edelliset vieraat lähtivät kasvot hieman punoittaen ja Makkosen naiset rasvailee toistensa tulipunaisia olkapäitä nonstoppina. Tytöt eivät tiedä aamuisin minkä topin laittaisivat , että saisivat kameran ja edellisten toppien olkainten jättämät eriasteiset vaaleat raidat häviämään. Muitakin asukkaita on saapunut paikalle ja uima-altaalta raikuukin jo lasten riemunkiljahduksia.

Pation sääkukka vahvistaa omalta osaltaan, että aurinkoa riittää.

 

Laitoimme eilen illalla sitä neljänkymmenen valkosipulinkynnen kanaa. Tosin modailimme reseptiä varsin luovasti. Mutta hyvää silti tuli. Muiden mahat kestivät valkosipulin, minut se kyllä herätti yöllä vatsavaivoihin.

Otos takapihan kukkapenkereestä.

Anne ja tytöt lähtivät tänään aamusta laivalla St Tropeziin ja me kävimme äidin kanssa sillä aikaa katsomassa kylää ja vierailtiin läheisessä puutarhamyymälässä. Äitikin mietti (ihan oikeasti) hetken, että miten saisi vietyä Suomeen taimia.  Tulimme siihen tulokseen, että ei liene mitenkään mahdollista. Karvasta on tämä luopumisen kalkki.

Äiti omassa elementissään.

Tänään pidämme takapihalla grillijuhlat. Äiti on huoltanut pation istutukset uuteen uskoon ja juhlistamme sitä samalla kun vieraitten viimeistä iltaa täällä. Ostimme hampurilaisia ja ranskalaisia ja erilaisia kastikkeita niihin. On vähän niin kuin nuorison mukainen menu tällä kertaa.

Muuttumisleikissä

Huomenta. Täällä näköjään tämä päivä alkaa aamusateella kuten alkoi eilenkin. Iltapäiväksi sitten taas selkenee ja lämpenee.

Eilen oli muuttumisleikki-päivä. Olin jo Suomesta lähtiessäni päättänyt, että joku täällä saa tehdä hiuksilleni mitä haluaa. Näin sitten tapahtuikin. ”Valittu mies” alkoi ihmettelyn hiuksistoni sivusiippoista, niistä, joita olen hartaudella kasvattanut ja vaalinut ja joiden avulla olen saanut synnytettyä itselleni mielikuvan jostain tyylikkyydestä tai mistä lie. Hän veti ne vaakaan ja puisteli päätään – ne lähtivät ensimmäisenä. Ja sen jälkeen lähti suurin osa jäljellä olevasta hiuspehkosta. Ajattelin, että jospa hän kuitenkin olisi minun kanssani samaa mieltä siitä, että minulle sopii tämäkkä otsatukka. Ei ollut. Siitä jäi jäljelle vain muutama suortuva. Ja arvatkaa mitä, viisikymmentä vuotta jakaukseni on ollut vasemmalla puolella ja nyt se on oikealla puolella! Mitä minä olen sanonut; kaikki on täällä toisinpäin ja eri suuntaan. Väri pysyi melkein samana, ehkä vähän vaalentui. Raitoja eikä permanenttia ei tarjottu, enkä permistä olisi saanut edes ottaa (terkkuja kampaajalleni). Mutta kaikesta huolimatta olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Eikä yhtään edes ottanut sydämestä. Otin ennen ja jälkeen kuvat, kuten olin kampaajalleni Annamarille Suomesta lähtiessä luvannut. Ne tässä alla.

Jälleen on luettu keittokirjaa ja eiliseksi menuksi valittiin Vasikankyljykset Normandialaisittain. Eipä olisi uskonut, että niin pienellä vaivalla saa aikaan semmoisen makuelämyksen. Ensin paistettiin runsaassa voissa omenalohkoja (Golden Delicious) ja sen jälkeen paistettiin samalla pannulla kyljykset, jotka maustettiin suolalla ja pippurilla. Sitten kyljykset ladottiin vuokaan omenalohkojen päälle. Sen jälkeen pannuun piti lorauttaa Calvadosta, mutta minä lorautin Armanjakkia, koska sitä oli jäänyt yhdestä munakas-ohjeesta. Kun Armanjakki oli haihtunut, lisättiin pannulle purkki ranskankermaa ja varmistettiin, että kaikki aromit pannulta tarttuivat siihen. Hetken kiehunut seos kaadettiin sitten kyljysten päälle. Ne omenalohkot suorastaan sulivat suussa ja niiden makeus antoi hienon kontrastin suolaiselle ja pippuriselle lihalle. Tähän kohden täytyy viettää hetken hiljaisuus.Tänään laitan vierailleni Imaamia, koska eivät ole sen makunautinnoista vielä tähän mennessä päässeet osallisiksi.

Huimaus-päivä kanjonilla

Tänään oli kanjoni-päivä. Ilma on piirun verran kylmempi kuin eilen, kiitos eilisen sekopäisen iltatuulen. Suomessa tuuli tulee ja menee, täällä se jää hetkeksi paikalleen ja tempoo joka suuntaan ennen kuin jatkaa matkaansa.

Näkymä kanjonilla ylöspäin...



ja näkymä alaspäin.

Reittivalintamme kohti Gorges du Vernonia oli tälläkin kertaa Moustiers-Saint-Marie ja sieltä Castellaneen, koska pelkäsin, että tie toisin päin olisi edelleen poikki. Reittimme lähtöpisteeseen kulki jälleen kerran uusia uomia, joita en ollut ennen nähnyt. Kiitos Raijan, käännyimme yhdestä risteyksestä "lapaluun" (La Paloud) jälkeen juuri oikelle näköalareitille. En tiedä onko se ilo vai kärsimys, kun alitajunta salpaa hengityksen ja viiltelee jalkoja. Niin kävi useaankin kertaan tänään kun kiersimme kanjonin reunoja ja pysähdyimme katselemaan näköaloja ylös ja alas. Kuten korkeuseroille, eivät valokuvat myöskään tee oikeutta Verdon-joen ja Lac de Sainte-Croixin järven veden värille. Se oli smaragdin vihreää. Valokuvissa sen väri näyttää minttuhammastahnan väriseltä liejulta, jota se ei suinkaan ollut. Vesi oli kirjasta ja väri heleää.  Korkeimmillaan olimme 1300 metrin korkeudessa. Ja olipa veikeä tunne saada valokuva kotkasta/haukasta -  sen yläpuolelta !  Harmi, ettei kamerani tarkennus ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti yllättävään tilanteeseen. Alla muutakin kuvasaldoa reissusta.

Kotka/haukka vähän ennen katoamistaan kielekkeen taakse.

Näkötesti: tästäkin kuvasta löytyy kotka/haukka...

Tämä on 1970 luvun alussa tehty tekojärvi Lac de Sainte-Croix. Veden alla lepää kylä nimeltä Salles-sur-Verdon.

Ihmiskäsikin voi saada aikaan jotain näin kaunista lohdutti Raija kuultuaan surkutteluni totuuden (että on tekojärvi) selviämisen jälkeen.

Joki saa alkunsa Alpeilta ja sen pituus on 25 km. Vesi on jo vuorilta tullessaan tämän väristä.

Säälimme vuohien kieliä. Mutustelivat nimittäin tosi piikikkäitä mehikasveja.

Raijan ja Erkin kaa

 

Tätini miehineen saapuivat sunnuntai-iltana vuorostaan pitämään minulle seuraa.

Lähdimme heti maanantaina tutustumaan Grimaldin suvun alkusijoille eli kaupunkiin nimeltä Grimaud. Tässäkin kaupungissa, kuten melkein kaikissa täällä, on jonkun sortin rauniokasa kukkulan päällä. Sinne sitten kapusimme perä toukuria kuten Sastamalassa päin on tavattu sanoa. Ilma oli mitä ihanin mutta piti olla tarkkana hengityksen kanssa. Jos liian suurella suulla veti henkeä sisään, saattoi mennä muutama lentävä itikka sisään samalla. Ilma oli sakeanaan jotain ötököitä. Ei niistä mitään haittaa ollut koska eivät näyttäneet olevan ihmissyöjiä. Rinteen kupeella oli myös tuulimylly, joka näytti surulliselta köytettyine viipperöineen. Mutta maisemat olivat huikeat ja kylä oli oikein kaunis kujineen ja kukkaistutuksineen. Hieman sitten seikkailtiin kotimatkalla auton kanssa vuorilla ennen kuin osattiin kotiin. Kerran päästettiin Raijan kanssa kaksoiskiljaus, kun Erkki ajoi mielestämme liian läheltä jyrkänteen reunaa.

Näkymä Grimaudista.


Kujakissa Grimaudista.

Kunnanjohtajan ruusupuu.

Vaiennut tuulimylly.

Kivimies tarkistaaa huussin ladontaa.

Tänään aamuisen kylään tutustumisen yhteydessä teimme päätöksen lähteä iltapäivän laivalla tutustumaan rannikkoon ja St Tropeziin. Paatti paineli sen tuhannen tulimmaisesti yli lahden ja jos jollain oli lähtiessä tupee, sitä ei kyllä ollut enää perille päästessä. St Tropezissa löysimme tiemme jälleen kerran jonkin linnakkeen raunioille. Jonkinlaista museon tynkääkin sinne oli koitettu pykätä. Minulle päivä oli elämyksellinen vähintäänkin siitä syystä, että pääsin upean riikinkukon lähietäisyydelle. Päättipä se ilokseni sitten näyttää koko pyrstöhässäkkänsä – sekä edestä että takaa. Kaunista oli, kattoi mistä vinkkelistä hyvänsä. St Tropezin keskustasta jäi päällimmäisenä mieleen merkkiputiikit, joissa oli tosi kauniita vaatteita mutta ei valitettavasti näkynyt viiden tai kymmenen euron rekkejä takaseinällä.

St Tropezin satama kukkulalta katsottuna.

Ei lopu kukkakuvat...

Hänen ylhäisyytensä...

edestä....

ja takaa.