Enää kahdeksan päivää jäljellä...

Teen koko ajan luopumistyötä ja pohdiskelen jostain syystä sitä, miksi ylipäätään lähdin tänne. Se on tullut selväksi, että en osaa olla paikallani enkä yksin. Siksi onkin ollut ihanaa, kun täällä on ollut vieraita. Vieraat ovat tuoneet mukanaan omat värinsä ja ilonsa minullekin. Tuskin olisin koskaan käynyt kaikissa niissä paikoissa, missä on nyt tullut käytyä. Sekin oli ihanaa, että ystävät ja sukulaiset tulivat tänne asti ja meillä vihdoin oli aikaa olla yhdessä. Sekin on ihanaa, etta olen saanut uusia ystäviä, eli Sainion perheen naapurista.

Purjehduskoululaisia.

Vai olisiko niin, että vasta nyt alkaisin saavuttamaan sitä levottomuuden tilaa, mitä tavoittelin. En ole enää koko aikaa into piukassa kamera valmiustilassa vaan maisemat tuntuvat jo niin tutuilta, kukat ja portit ja kaikki. Jos niin on, niin ensi kerralla pitää ottaa pidempi tauko, ainakin puoli vuotta. Mutta vaikka kuinka olen yrittänyt keksiä, niin en ole onnistunut keksimään seuraavaa kohdetta. Sen tiedän, että se on viiden vuoden päästä, mutta missä…

Ranskan kieli on maailman kaunein kieli, mutta ei sitä kukaan opi puhumaan niin kauniisti kuin ne, joille se on äidinkieli. Haluaisin niin kovasti, että se olisi minunkin äidinkieleni ! En ole tohtinut vielä edes ylittää sitä kynnystä, että olisin ostanut tarvikkeita valmistiskiltä ja pohtinut myyjän kanssa eri vaihtoehtoja. Mukaan ei lasketa sitä kertaa, kun ostimme Eijan kanssa vartaat. Sanoin silloin ranskaksi pelkästään ”yksi kutakin” ! Ai niin, oli toinenkin kerta kun ostin kauppahallissa lampaanmaitojuustoa. Myyjä tiskin takana tarjoili eri vaihtoehtoja ja kysyi luullakseni, että mihin tarkoitukseen. Näytin sitten ruskeasta paperipussistani kurpitsankukkia kuin mykkäfilmissä ikään.  Seuraavan kysymykseen vastasin Oui merci, koska ymmärsin hänen kysyvän, että otanko pienemmän palan juustoköntsästä.

Mitä tulee ruokakulttuuriin, olen nyt oivaltanut sen, että ruuanlaittoon tarvitaan suunnittelua, aikaa ja sitoutumista. Simpukoita lukuun ottamatta merkillisemmät meren elävät on minulla vielä täysin maistamatta ja luonnollisestikin täten myös laitamatta. Eilen söin ensimmäisen kerran kalaa ravintolassa. Ja se oli ihan tavallista kalaa ja maistui….kalalle. Kaikista niistä ranskalaisen keittokirjan ruuista, mitä olen täällä kokkaillut, on ykköseksi ehdottomasti noussut ”Kanaa Comté-juustossa”. Ja se on niin yksinkertainen tehdäkin. Kananpalat paistetaan ja maustetaan pannulla suolalla, pippurilla, curryllä tai millä vaan ja nostetaan vuokaan. Pannulle kaadetaan sen jälkeen kuivaa valkoviiniä ja siihen sekoitetaan Dijon-sinappia ja kastike kaadetaan kananpalojen päälle vuokaan. Paistetaan uunissa puolisen tuntia ja vähän ennen esille ottoa ripotellaan päälle runsaasti Comté-juustoraastetta (melkein sama kuin emmental). Täytyy koettaa sitten Suomessakin pitää kiinni siitä, että suunnittelee ja miettii mitä ruuaksi laittaa. Ja vielä kun löytyisi se aika siihen laittamiseen !

Perusrauhaani on nyt parina päivänä peräkkäin järkyttänyt romanialaiset kerjäläiset, jotka ovat rantautuneet tännekin. St Tropezin tien isossa valo-liikenneympyrässä he ryntäävät pesunestepulloineen tuulilasisi kimppuun ja vaikka kuinka puistat päätä ja huidot että ei, niin lasta viuhuu ja käsi on kohta ojollaan sivuikkunan vieressä. Olen ollut niin säikähtynyt, että en ole uskaltanut ruveta kaivamaan laukkuani siinä hetkessä. Päällimmäisenä ajatuksena on ollut löytää nappi, jolla saa kaikki auton ovet kerralla lukkoon. Eivätkä ne punaiset valotkaan niin kauaa kestä. Täytyy ensi kerralla ottaa raha jo valmiiksi. Myös parkki-paikan maksupisteen vieressä täällä meidän kyllä istuskelee kerjäävä mies ja musta noutaja-rotuinen vanha koira pötköttelee vieressä turvana. Hän ei kylläkään ole romanialainen eikä ollenkaan päällekäyvä vaan suorastaan sympaattinen. Mikä lie elämäntapa-pakolainen. Tuttu hemmo varmaan entuudestaan jo kaikille kyläläisille.

Kävin tänään Cogolinissa ihan tavallisella kirppiksellä. Ihmiset olivat levittäneet tavaroitaan peittojen päälle yhdellä niityllä puiston tapaisessa. Joillakin onnellisilla oli pöydätkin. Erona Suomen vastaavaan tällä kirppiksellä oli taso. Näki, että myyjät myyvät esineitä saadakseen ruokarahaa ja tavarat olivat pääosin ”melkein antiikkia” ja tarjolla oli myös  paljon lehtiä ja tauluja ja astioita. 

Eilen oli toripäivä  St Tropezissa ja päätin, että lähdemme Marian kansa sinne autolla, koska kauhistelin jonottamista lautalle iltapäivällä. Tori oli siirretty keskustasta rannalle mikä sinänsä oli hyvä, koska viime kerralla keskustan torilla ei mahtunut enää liikkumaan. Mutta se parkkipaikan haku. Siinä vierähti toista tuntia. Kaikkien P-hallien valot näyttivät punaisella Compleetä, mutta siitä huolimatta jonot niihin oli kilometrien pituisia. Katujen varsilta paikan löytäminen oli mission impossible, koska kaupungin kadut on tehty ennen autojen tuloa ja ovat niin kapeita, että hyvä että kaksi autoa mahtuu ohittamaan toisensa. Kierreltyämme toista tuntia olimme valmiit jättämään auton ihan mihin vaan. Niinpä sitten nousimme autoinemme yhdelle kiveykselle kahden plataanipuun väliin. Kun lähestyimme autoa takaisin tullessa, kaksi parkkipirkkoa käveli kohti automme sijaintia. Onneksi heillä oli niin paljon keskusteltavaa, että piti välillä ihan pysähtyä. Sillä välin ohitimme heidät, hyppäsimme autoon ja huristimme tiehemme. Oikein mukava ja onnistunut oli toripäivämme muuten.