Pari päivää on mennyt pohtiessa, että pitääkö täältä ponkaista tuhkapilven takia takaisin pari päivää etuajassa. Tänään kuitenkin näyttää siltä, että voimme jättää paluun sinne, minne se oli suunniteltukin eli perjantaille.
Halusin vielä Matillekin näyttää Verdunin kanjonit. En tosin tiedä, kuinka paljon hän ehti ja uskalsi nähdä. Minä nimittäin olin ratissa :).
Minä hädin tuskin pystyin ottamaan kuvan, kun nämä toiset nousivat/laskivat hirvittävän pudotuksen kallioita.
Halusin vielä Matillekin näyttää Verdunin kanjonit. En tosin tiedä, kuinka paljon hän ehti ja uskalsi nähdä. Minä nimittäin olin ratissa :).
Minä hädin tuskin pystyin ottamaan kuvan, kun nämä toiset nousivat/laskivat hirvittävän pudotuksen kallioita.
Viimeiseen kanjoni-reissuun kuului myös kauan odotettu vierailu Castellanen Citroen-museoon . Sain kuin sainkin kuvauttaa itseni vuoden -61 Citroen 19:ssa:
Pidimme aikaistetut läksiäispippalot jo tiistaina, kun emme tienneet lähtisimmekö etuajassa ennen tuhkapilven tuloa.
Kiitos Sainioille huolenpidosta ja ystävyydestä !
Max Sainio.
Jälkimmäinen kahdesta uima-allas-visiitistä ikuistettuna.
Olen miettinyt, mitä täältä jään kaipaamaan. Jään kaipaamaan lämpimiä iltoja ja vastarinteiden oransseja valopilkkuja pimeydessä. Jään kaipaamaan lämmintä tuulta, jolla on monta suuntaa. Jään kaipaamaan ikkunaluukkujen takaa pilkottavaa kirkasta aamuaurinkoa ja työn ääniä lähitontilta. Jään kaipaamaan korkeita rinteitä ja niiden varjoisia metsiä ja paksuja puunrunkoja kiertäviä muratteja. Jään kaipaamaan köynnösruusuja, villiunikoita, oleantereita ja sylinkokoisia laventelimättäitä. Ja keltaisia suuria piiskaherne-pensaita, jotka reunustavat terrakottaa karua tienvierusta ja kivisiä vuorenrinteitä. Jään kaipaamaan veden uurtamia tienreunoja ja puuttuvia reunaviivoja. Jään kaipaamaan kivitalojen pikkuryppäitä vuorten syrjänteillä ja niiden kauniinvärisiksi maalattuja ikkunaluukkuja ja valurautaisia portteja ja sammaloituneita kiviaitoja. Niistä on minun Ranskan muistoni rakennettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti